Yksilön näkökulman ohella kustannukset yhteiskunnille ovat mittavat, sillä ruokahävikin globaalit kustannukset ovat järisyttävää suuruusluokkaa. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n arvion mukaan globaali ruokahävikin määrä on 1,6 miljardia tonnia, ja tämän hävikin kustannus arviolta 750 miljardia dollaria vuositasolla, joka vastaa 700 miljardia euroa. Suuruusluokka valkenee, kun sitä vertaa Suomen valtion budjettiin, joka on 80 miljardia euroa – globaalin ruokahävikin hinnalla pyöritettäisiinkin siis lähes kymmentä Suomen kokoista valtiota!

EU:ssa vastaavat luvut ovat 59 miljoonaa tonnia ja 132 miljardia euroa (Eurostat, 2022). Suomen ruokaketjussa hävikkiä syntyy noin 360 miljoonaa kilogrammaa vuodessa. Arvion mukaan suomalaiset kotitaloudet tuhlaavat noin 500 miljoonaa euroa vuodessa ruokahävikkiin (4/2022).

Voidaankin pohtia, mikä on kaiken tämän hävikin vaihtoehtoiskustannus. Miten paljon voisimmekaan saada yhteiskunnissa aikaan tällä hukkaan menneellä rahalla, vaikkapa terveydenhuollossa tai koulutuksessa? Kenellä on varaa tällaiseen tuhlaukseen?

Velvollisuutemme kantaa vastuuta myös laajemmin globaalisti tarkasteltuna korostuu käynnissä olevan ruokakriisin myötä – meillä täällä, missä ruokaa on, on eettinen velvollisuus hyödyntää valmistettu ruoka kokonaan, emme saa enää tuhlata sitä!

Meidän on syytä nähdä ruokahävikin minimointi ja valmistetun ruoan tehokas hyödyntäminen myös huoltovarmuuden näkökulmasta. Resilientin ruokajärjestelmän luominen edellyttää, että teemme töitä alkutuotannon edellytysten varmistamisen lisäksi myös ketjun loppupäässä huolehtimalla resurssien tehokkaasta käytöstä kaupunkiympäristössä.

Hävikin minimointi ja tehokas hyödyntäminen on resurssitehokkuutta parhaimmillaan, ja ravitsemispalveluiden (laitoskeittiöt, ateriapalvelut sekä yksityiset ravintolat) syntyneen hävikin eli ylijääneen ruoan hyödyntäminen on huoltovarmuuden ja ruokaturvan varmistamista urbaanissa toimintaympäristössä. Tämä korostuu erityisesti epävarmoina aikoina ja kriisin kohdatessa.